Jospa tämän sivuston blogi-osuuden saisi herätettyä henkiin. 🙂 Totta puhuen unohdan aina välillä että se on edes olemassa, koska en itse, eivätkä nähdäkseni monet lukijatkaan seuraa enää niin paljon perinteisiä blogeja kuin ennen.
Sen sijaan olen hyvin aktiivinen (enemmän henkilökohtaisessa kuin julkisessa) sosiaalisessa mediassa (koska olen hyvin rauhaarakastava), ja olen viimeaikoina miettinyt paljon tuota isoa kysymystä luku- ja mediataitojen heikkenemisestä, josta monet kirjailijatkin puhuvat. Kun seikkailee paljon erilaisten fiktiivisten medioiden fanittamiseen keskittyvässä maailmassa, näkee koko ajan, miten lukutaidon heikkeneminen näkyy ruohonjuuritasolla, suoraan kulloisenkin kyseessä olevan median yksityiskohtien ymmärtämisen vaikeutena.
Nämä ovat vain yhden ihmisen henkilökohtaisia havaintoja, mutta olen huomannut yleisön ja median välissä monia yleisiksi käyneitä seiniä. Kyllä nämä ongelmat ovat ennenkin olleet olemassa, eritasoisia lukijoita kun on aina, ja kaikilla on omat lähtökohtansa ymmärtää mediaa. En voi väittää, etteikö itseltänikin menisi joskus jotain olennaista ohi. Samoja ongelmia ei kuitenkaan aina ole näkynyt samalla volyymillä kuin nykyään. Itselleni ei tarinoita kirjoittaessa olisi vielä vuosikymmen sitten tullut perusasioista mieleenkään ajatella: “Ymmärtävätköhän (erityisesti nuoret) lukijat tämän”?
Joitakin asioita, joiden ymmärtämisen vaikeus vaikuttaa yleistyneen:
- Kertojan/henkilöhahmon ääni/mielipiteet eivät ole sama asia kuin kirjoittajan. Kirjoittajan mielipiteiden päätteleminen fiktiivisestä tarinasta luotettavasti on tottuneelle ja pitkään erilaisia tekstejä analysoineellekin lukijalle paljon vaikeampaa ja epävarmempaa kuin keskivertolukija näyttää ymmärtävän. Suuntia on mahdollista hahmottaa tarkastellessa tekstin kokonaisuutta ja implikointia monitasoisesti, jos ymmärtää tekstin kulttuurillisen ja ajallisen kontekstin läheisesti, mutta tässä puuhassa on silti hyvin helppo osua harhaan ja hypätä johtopäätöksiin, koska vajaan informaation kanssa työskennellessä täytämme helposti huomaamattamme aukkoja omalla elämänkokemuksellamme, joka voi olla hyvinkin eri kuin kirjoittajan.
- Aiheen/elementin esiintyminen ei ole sama asia kuin sen hyväksyminen tai kannattaminen. Kaikesta mitä on olemassa, täytyy voida puhua. On tärkeää, että kaikkeen mitä voi tosielämässä kohdata, voi tutustua turvallisesti. Fiktio on juuri tätä varten. Se auttaa meitä ymmärtämään erilaisia konsepteja, ilman että meidän täytyy kohdata niitä tosielämässä suoraan. Siksi epämiellyttävien, vaarallisten ja moraalisesti vaikeiden asioiden olemassaolo fiktiossa on hyvä asia. Mielikuvituksen on mahdollista purkautua tosielämässä haitallisin tavoin, mutta tämä on harvinaisempaa: enimmäkseen mielikuvitus ja sen ruokkiminen suojaa ja valmistelee meitä sekä välttämään vaaratilanteita, että toimimaan niissä, jos niihin joudumme. Tämä ei tarkoita, että fiktiosta voi ottaa suoraan neuvoja tositilanteisiin, mutta se tarkoittaa että lukemalla laajasti voimme kehittää teoreettista ymmärrystämme esimerkiksi ilmiöistä ja mielen teoriasta.
- “Syrjiikö tämä tarina minua, vai eikö tässä tarinassa vain tällä kertaa ole kyse minusta?” Yleisön näkee usein vaativan fiktion vastaavan heidän henkilökohtaisia tarpeitaan, odotuksiaan ja kokemuksiaan, vaikka kyseessä ei nyt vain sattunut olemaan juuri heitä puhutteleva tarina. Erityisesti kun puhutaan representaatiosta, yleisön omat kokemukset saattavat ottaa vallan, koska aihe on niin tunteita herättävä. Mikään tarina ei kuitenkaan voi kertoa kaikesta, vaan aihe on rajattava, vaihtelevalla, joskus hyvinkin kapealla otteella, tilanteesta riippuen. Vähemmistöjen kokemusten kuvauksen puute mediassa yleisesti on iso ongelma, mutta oman turhautumisen purkaminen yksittäisiin tarinoihin ei ole rakentava tapa suhtautua asiaan. On esimerkiksi täysin ymmärrettävää, että matemaattisesti lahjakkaiden autististen hahmojen ylitarjonta ärsyttää, kun todentuntuisia autistisia hahmoja on ylipäätään kovin vähän, ja matemaattisista neroista poikkeavia esimerkkejä sitäkin vähemmän. Kuitenkin yksittäistä teosta lähestyessä sitä ei voi vaatia kertomaan jostain mistä se ei kerro, eikä tämä ole lähtökohtaisesti puute, vaan tarinan meriitti on siinä kuinka se kertoo siitä, mistä se kertoo. On siis olennaisempaa, onko tarinan henkilö samaistuttava jollekin, kuin kenelle se on samaistuttava. Se että tietyntyyppisiä tarinoita julkaistaan enemmän kuin muita on rakenteellinen ongelma, eikä kerro yksittäisten tarinoiden meriitistä tarinoina. “Representaation puute on vähemmistölle iso ongelma” ja “Tarina ei ole huono siksi, että se kertoo jonkun muun kokemuksesta kuin omasta” ovat tosiasioita, joiden täytyy mahtua samaan todellisuuteen.
- Vähemmistön sisäistä tai identiteettien väliin sijoittuvaa vähemmistöä kuvaava media ei ole huonoa representaatiota. Tämä liittyy läheisesti siihen ongelmalliseen ajatukseen, että valtavirran olisi helpompi hyväksyä vähemmistöjä, jotka ovat helposti hahmotettavia ja selvärajaisia kokonaisuuksia, vaikka mikään ryhmä ihmisiä ei ole tällaista vaatimusta koskaan täyttänyt. Siksi harmaanalueen kokemuksia kuvaavat tarinat saavat usein täysin asiaankuulumatonta kritiikkiä. Esimerkiksi tarina lesbosta, joka odotuksiaan vastaan rakastuukin mieheen, ja tajuaa että biseksuaalisuus kuvaa häntä paremmin, ei ole lähtökohtaisesti lesbofoobinen, sillä joskus ihmiset tosiaan kokevat tällaisia tilanteita, ja niistä kuuluu saada kirjoittaa ihan yhtä lailla kuin muistakin kokemuksista.
- Henkilöhahmot eivät ole roolimalleja. Vaikka joissakin tarinoissa, erityisesti nuoremmalle yleisölle suunnatuissa tai vaikka jonkin uskonnollisen yhteisön julkaisuissa ne saattavat hyvinkin olla. Kyse on kuitenkin enemmän siitä, kuinka yleisö yleisellä tasolla suhtautuu esimerkiksi valtavirran kaunokirjallisuuteen, jonka tarkoitus on pääasiassa viihdyttää ja tutkiskella maailman ilmiöitä, ei kertoa lukijalle millainen on hyvä elämä tai hyvä ihminen. Siinäkin tapauksessa että kirjoittaja yrittää viestittää lukijalle tällaista, lukutaito ja itsenäinen kriittinen ajattelu ovat avainasemassa siinä, onko lukija taivuteltavissa. Useimmiten tämän taidon puute kuitenkin näkyy lähinnä lukemisen vaikeutena: esimerkiksi henkilöhahmon tekoja kritisoidaan tarinassa, jossa on nimenomaan kyse henkilön tekojen seurauksien tutkiskelusta, kirjaa pidetään haitallisena, koska henkilöhahmo tekee virheitä, tai hahmoa kritisoidaan huonosti kirjoitetuksi siksi että tämä toimii eri tavalla kuin lukija itse olisi vastaavassa tilanteessa toiminut. Keskivertolukijalle näyttää olevan aiempaa vaikeampaa hahmottaa, että negatiivisia tunteita aiheuttava henkilöhahmo on kenties nimenomaan onnistunut kerronnallisessa tehtävässään.
- Toistaako vai kommentoiko tarina tiettyä trooppia. Intertekstuaalisuus on valtava teema, mutta ehkä tavallisin esimerkki sen ymmärtämisen heikkoudesta, joka itselleni tulee vastaan, liittyy trooppeihin. Monella tuntuu lentävän kirja seinään heti, kun tarinassa esiintyy esimerkiki torniin lukittu neito, ja kärsivällisyyttä pysähtyä miettimään miksi tässä tarinassa esiintyy kyseinen trooppi, tai odottaa miten se avautuu tarinassa, näyttää olevan vähän. Tämä liittynee läheisesti myös ihmisten keskittymiskyvyn lyhenemiseen. Saadakseen tarinoista enemmän irti, olisi kuitenkin olennaista ymmärtää, että erilaisten tarinankerronnan koventioiden kanssa voi käydä keskustelua tarinan sisällä monella tavalla, ja esimerkiksi sen tornissa olevan neidon ilmaantuminen tarinaan ei automaattisesti tarkoita että a) naiset ovat tarinassa heikkoja ja aina pulassa b) että neito tornissa -trooppi tulee toteutumaan tarinassa tyypillisellä tavalla c) että neito tornissa -troopin pintatason tarinaa täytyy muuttaa tuodakseen merkityksellistä sisältöä tarinaan. Jossakin tarinoissa on esimerkiksi olennaisempaa näyttää että neito tornissa voi pelastaa itsensä, toisissa tarinoissa taas olennaista on, miltä tuntuu olla sen neidon asemassa, joka ei voi pelastaa itseään, sen sijaan että troppia käytettäisiin pönkittämään tarinan sankarin egoa tai tuomaan esineellistävää estetiikkaa. Mutta jos yleisöllä on aikaa ja kiinnostusta keskittyä vain pintatason yksityiskohtiin, tämä kaikki menee helposti ohi, ja jokainen tarina, jossa esiintyy neito tornissa missään muodossa, tipahtaa erheellisesti samaan kategoriaan.
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nämä tulivat helposti mieleen tällä kertaa. Iso osa tällaisista metatason lukutaidon puutteen ongelmista liittyvät nähdäkseni läheisesti vaikeuteen ymmärtää toden ja fiktion eroa. Yllämainitut ovat joitakin tapoja, joilla heikosti kehittyneet henkilökohtaiset rajat fiktion suhteen ilmenevät.
Tähän liittyy läheisesti erilaisia johdannaisilmiöitä, joista ehkä huolestuttavimpana itselleni tällä hetkellä näyttäytyy henkilökohtaisen maun muuttaminen moraalisiksi kysymyksiksi, ja äärimmillään sensuurin puolesta puhuminen.
Näen jatkuvasti somessa esimerkiksi ryhmiä, jotka haluaisivat siivota haitallisina kokemansa tarinat alustoilta, jotka on nimeomaan luotu sitä varten, että siellä ihmiset voivat helposti tagien avulla etsiä sitä mitä haluavat lukea, ja olla edes näkemättä sitä, mitä eivät halua lukea. Yleensä tarinat, jotka halutaan siivota, eivät myöskään ole sen järkyttävämpiä kuin mihin kuka tahansa voi törmätä kirjaston hyllyillä. Itseasiassa omaa mediakokemusta on jopa helpompaa hallita näillä nettialustoilla, kuin fyysisessä kirjamaailmassa, ja siitä huolimatta tämä ei monelle riitä, koska tiettyjen aiheiden pelkkä olemassaolo nähdään negatiivisena.
Kyllä, fiktio vaikuttaa tosielämään, mutta se, onko sen vaikutus haitallinen vai hyödyllinen, riippuu huomattavasti enemmän lukutaidosta kuin fiktion sisällöstä. Hyvillä psykologisilla rajoilla ja lukutaidolla varustetulle henkilölle melkein mikä tahansa media voi olla hyödyllinen oppimiskokemus, jota voi soveltuvilta osin hyödyntää tosielämässä kun ymmärtää fiktion ja toden eron. Vastaus fiktion haitallisten vaikutusten torjumiseen ei siis ole sensuuri, vaan lukutaidon kehittämiseen panostaminen. Kirjoittajilla ja julkaisijoilla on vastuu siitä, että esimerkiksi graafinen seksuaalinen tai väkivaltainen materiaali esiintyy niille tarkoitetussa kontekstissa (esim. ikärajoitukset). Tämä ei aina toteudu, koska maailma ei valitettavasti ole täydellinen. Kuitenkin vastaus näidenkin tilanteiden haitallisten vaikutusten minimoimiseen on yleisön lukutaidon lisääminen. Sensuuri ei auta, koska se johtaa päinvastaiseen lopputulokseen: se heikentää lukutaitoa ja ymmärrystä maailmasta, ja nimeomaan altistaa ihmisiä median haitallisille vaikutuksille.