Unitytöistä

Helsingin kirjamessut ja Unityttöjen virallinen ilmestymispäivä lähestyvät. Ehkä niiden jälkeen tuntuu jo sopivalta prosessoida ensimmäisiä esikoiskirjailijuuden hetkiä, mutta tällä hetkellä ajatukset ovat vielä aika vahvasti siinä, että kirja on nyt valmis, kovissa kansissa, tilattavissa, enkä voi sitä enää muokata. Ensimmäinen julkaistu kirjani, ja myös ensimmäinen kuvitukseni kirjan kannessa. Näen molemmissa tiettyjä virheitä, mutta se on enemmän positiivinen kuin negatiivinen tunne, koska tiedän mitä ne ovat ja mihin suuntaan haluan kehittyä.

Olen joskus miettinyt, että kuinkahan monella lukijalla on sellainen käsitys, että kirjailijan esikoisteos olisi myös kirjailijan ensimmäinen kirjoitettu kirja. Näin tuskin on kovinkaan usein, ainakaan romaanikirjailijoiden kohdalla. Esimerkiksi tietokirjoja tai asiaproosaa kirjoittavilla saattaa kyllä olla toisin. Itselleni Unitytöt oli viides kokonainen romaanikäsikirjoitukseni. Erityisen siitä teki se, että kirja syntyi melkein vahingossa. Olin vaihteeksi hieman myöhässä bongaamassa Portin novellikilpailun deadlinea. En yleensä onnistu osallistumaan kilpailuihin siksi, että ns. pakotettuna ja tietyin rajoituksin kirjoittaminen ei vain sovi minulle kovin hyvin. Silloin tällöin olen kuitenkin yrittänyt, ja sitä varten selasin tuolloin vanhaa fantasiaromaanin käsistäni, jos sieltä vaikka hyppäisi joku sivuhenkilö tai maaginen elementti, josta saisin inspiraation kirjoittaa.

No, hyppäsihän sieltä. Pieni kohtaus, jonka olin jo päättänyt jättää kokonaan pois, kun kirjoittaisin romaania uudelleen, jäi mieleeni. Kohtauksessa esiintyi Unityttöjen laulunielijöiden ensimmäinen protyyppi, olento joka tarvitsi musiikkia elääkseen ja majaili sen vuoksi ihmisten päissä. Noilla olennoilla ei ollut juuri juonellista syytä olla mukana tuossa käsiksessä, ja siksi olin leikkaamassa kohtausta pois. Olento, joka oli siihen saakka toiminut vain tekosyynä saada yksi päähenkilöistä riehaantumaan baarin lattialla, alkoi kuitenkin kiinnostaa ja vaikuttaa inhimillisemmältä kuin ennen. Mieleeni nousi kaikenlaisia kysymyksiä. Millaista olisi elää joka yö uuden ihmisen päässä ja tanssia hänen mukanaan baarin lattialla? Mitä jos hän mieltyisi erityisesti johonkuhun? Mitä jos se henkilö rakastuisi? Mitä jos laulunielijä huumaantuisi siitä, että pystyi kokemaan kahden ihmisen rakkauden kummankin näkökulmasta? Kaikki fiktiivisiä hahmoja toisilleen parittavat lukijat olisivat niin kateellisia tuollaisesta kyvystä!

En kuitenkaan päätynyt kirjoittamaan tuosta riehakkaasta baareihin mieltyneestä laulunielijästä, vaan paljon rauhallisemmasta ja introvertimmästä Vennasta, ja alkuperäiset ajatukseni lähtivät jossain määrin aika eri suuntiin, vaikka inspiraationlähteeni näkyykin Unitytöissä silloin tällöin. Muutamassa päivässä olin kirjoittanut noin 60 liuskan tarinan, joka oli jo aivan liian pitkä Porttiin lähetettäväksi. En kuitenkaan halua tunkea tarinoita mittoihin, jotka eivät tee niille oikeutta, joten annoin mennä, kirjoitin tarinan Vennasta ja Aijusta vain itselleni, ja jätin sen “pöytälaatikkoon”. Sitten tuli vuoden 2017 NaNoWriMo, eli romaaninkirjoituskuukausi, tempaus, jonka aikana on tarkoitus kirjoittaa vähintään 50 000-sanainen romaani. En ollut osallistunut aiemmin, koska en tarvinnut romaanin kirjoittamiseen kuukaudessa erityistä kannustetta tai päivämäärää, mutta tällä kertaa minua kiinnosti yhteisöllinen aspekti. Päädyin kaivamaan esiin vanhan tarinani laulunielijästä ja ihmistytöstä, ja kirjoittamaan sen pohjalta romaanin.

Heti saatuani ensimmäisen luonnoksen valmiiksi, minulla oli Unitytöistä hyvä fiilis. (Tosin silloin kässäri vielä kantoi turhan monimutkaista nimeä “Tyhjyyden ovea vasten”.) Ajattelin, että tämä se on. Tämä on parasta mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, ja ensimmäinen romaanikässärini, josta voisi saada julkaistavan tasoisen. Lähetinkin sen seuraavan kevään aikana muutamaan kustantamoon. Seuraavien vuosien aikana editoin kässäriä useaan kertaan ja lähetin taas eteenpäin. Vastauksia ei yleensä tullut ollenkaan. Kunnes pandemian alussa päätin, että editoin tämän kässärin viimeisen kerran, ja jos sitä ei kukaan halua, jätän sen sikseen ja keskityn täysin niihin muihin kässäreihin, joita olin jo ehtinyt Unityttöjen jälkeen kirjoittaa.

Hämmennys oli suuri kun sain lopulta myönteisen yhteydenoton kahdesta kustantamosta, toisesta siinä vaiheessa kun olin jo allekirjoittanut kustannussopimuksen Nysalor-kustannuksen kanssa. Ei sillä että kaduttaisi, en voisi olla tyytyväisempi siihen kuinka asiat menivät. Mutta oli ehdottomasti elämäni absurdein hetki, kun täytyi sanoa toiselle kustantajalle, että romaani oli jo löytänyt kustantajan. Ja tietenkin se lisäsi omaa uskoani siihen, että muutkin kuin minä ja esilukijani voisivat tästä tarinasta nauttia.

Olen iloinen, että juuri Unitytöistä tuli se esikoisteos, koska luotan vahvasti vaistooni, ja pieni ääni oli jokaisen aikaisemman kässärini kohdalla sanonut, etteivät ne ole vielä valmiita, vaikka lähetin niistäkin joitakin kustantamoihin. Unityttöjen kohdalla se pieni ääni oli ensimmäistä kertaa täysin kässärin puolella.

Kaikki meni parhain päin. Sain jopa toteutettua sen pitkäaikaisen haaveen, että kuvittaisin kirjani itse. Joskus asiat vaan luistaa. 🙂